Toni katsoi ikkunasta ulos nähdäkseen tänä aamuna turkoosin värjäämiä auringonsäteitä. Aurinko ei ollut vielä noussut, tai sitten se oli vasta laskenut, mutta pilvet olivat keltaisia. Ei hän niistä pitänyt.
Toni oli tehnyt aamuksi kahvia jo illalla. Hän oli laittanut kuumaan kahviin liivatelehtiä, jotta kahvi olisi aamulla mahdollisimman helposti lusikoitavaa. Kahvin syötyään Tonia alkoi jännittää. Tänään hän voisi kertoa Brunhildelle suuresta sydämestä, joka pumppasi verta Tonin rinnassa. Sydän kuuluisi Brunhildelle.
Hampaita pestessään hammasharja kuiskasi Tonille sanat, joista muodostui lause: työnnä haarukka leivänpaahtimeen. Ei Toni voinut tehdä sitä. Hän tiesi kuinka mustasukkainen vedenkeitin oli leivänpaahtimelle ja sille kuinka se sai paljon enemmän huomiota. Brunhilde ihaili aina Tonin valkoisia hampaita ja kenkiä, jotka sointuivat yhteen. Näkisiköhän Brunhilde minttumaisen hengityksen tänäänkin?
Toni asetti kengät vielä jalkaansa ja lähti kodistaan juosten kohti Brunhilden linnaa. Rappukäytävässä Tonin oli vielä pysähdyttävä rapsuttamaan naapurin oinasta. Se sai Tonin sydämen pumppaamaan punaista verta yhä enemmän. Yöllä Toni oli katsellut silmät kiinni kuvia Brunhildesta ja hän oli nähnyt kuinka tuo vaalea neito oli puristanut Tonin sydäntä kädessään rakastavasti.
Toni kaatui ulko-ovesta astuessaan kyyhkyseen ja lensi märkään maahan. Kaatuessaan Toni ehti kirota monarkkiperhoset Ontariojärven rannalla, jotka olivat räpytelleet siipiään saaden tämän sateen aikaan. Sateen, joka märkäsi maan ja maan johon Toni kaatui. Toni yskäisi tahallaan kolmesti, toivoen että saisi luotua myrskyn Ontariojärven rannalle ja myrskyn, joka irrottaisi kaiken perhospölyn monarkkiperhosten siivistä.
Toni nousi ja kirosi myös keltaiset pilvet, jotka monarkkiperhoset olivat lähettäneet kostoksi Tonille viimeviikkoisesta yhtämittaisesta viheltelystä. Viheltely oli tuonut rankkasateen Ontariojärven rannalle ja suuret siniset sadepisarat olivat iskeytyneet perhosten päälle, murskaten selkärangan, jota perhosilla ei ollut.
Brunhilde oli kotilinnansa terassilla. Toni juoksi niin lujaa kuin pääsi mudan likaamilla ja märillä valkoisilla kengillä. Hän saapui terassille, jossa nainen seisoi ja katsoi kohti pilviä. Kengät eivät olleet enää valkoiset, vaan harmaat ja sieltä täältä ruskeat.
Brunhilde oli kaksi metriä korkea y-akselin suuntaisesti ja hänen siniset silmät upposivat Tonin valkoiseen hymyyn. Tonin etuhammas lohkesi katseen voimasta. Brunhilde avasi nyt oman suunsa.
-Mitä sinä haluat?
-Haluan antaa vain sinulle sydämeni. Se on punainen ja pumppaa verta sinulle.
-Sinä olet hölmö. En kerää kenenkään sydämiä. Vain kuolleiden soturien sielut otan talteen.
-Mutta, mutta…Jos minä kaadun nyt ja lopetan hengittämisen ja kuolen. Keräätkö silloin sieluni? Onneni olisi suuri.
-Sinä et ole edes kunnon soturi! Sodit perhosia vastaan.
Brunhilde sulki nyt oman suunsa, lopetti sateen ja hajaannutti keltaiset pilvet, tuoden auringon säteet esiin. Säteet eivät olleet turkoosin värjäämiä, mutta ne kuivasivat Tonin kengät.
